Olin 24v kun sain add diagnoosin, mutta nykyään kaikki menevät adhd diagnoosin alle.

Minulla on ollut masennusta ja ahdistusta ja jälkimmäinen vielä osana elämää. Luulen, että masennustani on hoidettu väärin ja kysessä on aina vain ollut adhd mutta silloin sitä ei vielä osattu ottaa huomioon. En osaa sanoa miten nykyään ahdistus vaikuttaa juuri adhdseen kun sitä on ollut melko kauan ja olen ns. hyväksynyt sen osaksi elämää.

Uniongelmat haittaa varmaan eniten, niitä on jatkunut yli vuosikymmenen. Toiminnanohjaus on haastavaa ja äänet ja ihmiset ylikuormittaa.

Adhd näkyy joka päivä toiminnanohjauksen vaikeuksina, työpäivien jälkeen ei oikein saa mitään aikaiseksi ja äänet ja joskus ihmisten pelkkä läsnäolokin väsyttää, töiden jälkeen laitan korvatulpat korviin ja rätin silmille, että saan aistittoman hetken. Työssä suunnittelu, asioiden muistaminen ja aikataulutus on välillä haastavaa kun aina ei voi tehdä asioita töissä niinkun tekis omassa elämässä.

Kävin joskus kokeilemassa korkeakouluopintoja, mutta ne eivät onnistuneet kun tahti siellä on järkyttävät kova, monta kurssia yhtä aikaa, ryhmätöitä myös vapaa-ajalla, jäin kärryiltä melkeinpä samoihin aikoihin kun ne liikahtivat. Ammattikoulut on sujuneet omasta mielestä hyvin.

Minulla oli lääkitys opiskeluiden ajan, mutta jätin sen pois työelämään siirryttäessä. Muuta tukihoitoa ei ole.

Mielialavaihteluita on, mutta ehkä enemmän se on semmosta impulsiivisuutta ja ne tulee aina jostain triggeristä, esim. jos äänet on menossa omassa päässä yli, niin saattaa sanoa tosi kovasti tai jos joku ei juuri sillä hetkellä tunnu hyvältä niin sanoo juuri niillä sanoilla ku sillä hetkellä tuntuu.

Minäkuva ei ole parhaasta mahdollisesta päästä, kun ei vaan kykene samoihin asioihin kun neurotyypilliset, monesti tulee olo, että olisinpa ”normaali”. Itsetunto ongelmat ovat olleet jatkuva teema elämässä.

Miltä adhd näyttää? Adhd hahmona on vaikea selittää mutta omassa päässä se on pieni olento isolla moottoritiellä.

Haettua tietoa netistä:

Kyseessä on kehityksellinen aivojen toimintahäiriö, jonka synnyssä perimällä on suuri merkitys. Ympäristöolosuhteilla voidaan vaikuttaa oireiden voimakkuuteen. Aivojen kuorikerroksen rakenne ja toiminta voi poiketa normaalista, ja välittäjäaineiden – erityisesti dopamiinin – toiminta on häiriintynyt. 

ADHD ei johdu ”huonosta kasvatuksesta” eikä se ole laiskuutta.

Mieli Kriisipuhelin antaa apua 24/7

09 2525 0111

Muutin 19 vuotiaana lukion jälkeen toiselle puolelle suomea opiskelemaan. Asuin yksin, enkä löytänyt uusia kavereita enkä kiinnittyny kunnolla opiskeluporukkaan. Tää aiheutti musertavaa yksinäisyyttä, joka taas aiheutti suurta ahdistuneisuutta. Saatoin saada keskellä päivää ”tyhjästä” esim. kaupassa ahdistuskohtauksen, jota juoksin kotiin purkamaan itkemällä ja huutamalla. Itkin joka ilta sitä että en kelpaa kellekkään, minut on hylätty eikä minusta tuu koskaan mitään. Tulevaisuus vaikutti tosi toivottomalta.

Mulla on monta kertaa ahdistukseen liittyny vahva halu satuttaa itseäni esim. viiltämällä tai lyömällä jollain esineellä itseäni. Ahdistuskohtauksen ollessa päällä, mun kehon valtaa pakokauhu ja vahva tunne siitä että jotain pahaa tapahtuu ihan kohta, enkä voi tehdä asialle mitään. Hengittäminen tuntuu vaikealta ja alkaa itkettää. Ehkä tähän just liittyy itsensä satuttamisen halu: haluan minkä tahansa tunteen ahdistuksen tilalle, oli se sitten vaikka kipu. Kerran mun teki mieli hakata käsi kivellä tohjoksi, jotta oisin päässy eroon ahdistuksen tunteesta.

Lievimmillään ahdistus tuntuu fyysisesti jatkuvana ikävänä muljahteluna mahanpohjassa ja käsien vapinana. Henkisesti ahdistus tuntuu siltä että on koko ajan sellanen olo, että oisin tehny jotain väärin tai pahottanu jonkun mielen. En pysty keskittyyn kunnolla mihinkään, analysoin itseäni ja muita jatkuvasti, soimaan itseäni pienistäkin virheistä enkä saa yöllä nukuttua, kun pyöritän päässä kaikkea tätä.

Oon esim. työpäivän jälkeen tosi väsyny, jos on ollu sellanen päivä, että ahdistuksen kanssa on joutunu kamppaileen. Pelkään ja välttelen virheitä, uusia tilanteita ja tarkkuutta vaativia työtehtäviä, koska ne saattaa aiheuttaa ahdistusta. Joskus pelkät sosiaaliset tilanteet aiheuttaa ahdistusta, koska pelkään sanovani tai tekeväni jotain, joka aiheuttaa vaikeuksia tai pahaa mieltä muille.

Vaikeimmat kaudet on ollu sillon heti kun muutin kotoota 19-20-vuotiaana ja muutama vuosi sitten, ennen kun sain apua.

19-20-vuotiaana olin tosi yksinäinen ja mua ahdisti se tosi paljon. Lisäks aloin tuolloin myös oireileen syömishäiriön kanssa ja kehonkuva oli myös yks ahdistuksen aihe. Olin sillon ihan varma että kukaan ei rakasta mua, kaikki salaa vihaa ja pilkkaa mua ja että oon vaan kuvitellu et mulla ois kavereita (et mun kaverit ei oikeesti ois koskaan ollu mun kavereita). Suoriuduin opinnoista ihan ookoosti mut lähiopetusta oli tosi vähän enkä siks nähny ihmisiä ja se lisäsi mun ahdistuneisuutta. Kuitenki valmistuin ja tilanne helpottu hetkeks ku muutin mun poikaystävän kanssa yhteen ja toiseen kaupunkiin. Siellä mun elämässä oli hetki jollon melkeen kaikki oli hyvin. 

Valmistuin korkeakoulusta loppuvuonna -20 ja menin töihin. Töissä yritin suorittaa työelämää täydellisesti ja se aiheutti sen, että ahdistuin virheistä, olin varma että teen työtäni väärin ja olin koko ajan väsynyt. Tässä kohtaa mun kehonkuva ja syöminen oli kans jokapäiväisiä ahdistumisen teemoja. Ahdistuskohtaukset tuli takaisin. Kerran vahvan kohtauksen aikana heitin kennollisen kananmunia seinään (not my proudest moment). Mun järki ei ollu yhtään mukana, kun ahdistuskohtaus tuli. 

Mulla oli onneksi tosi hyvä esihenkilö, joka ymmärsi, ku sanoin et taidan tarvita vähän vapaata.

NYT

Nyt näen tulevaisuuteni ihan hyvänä. Oon lopettanu mun lääkityksen ja koen, että se oli ihan hyvä päätös. Mulla on elämässä mulle tärkeitä ihmisiä, kiva harrastus ja kiinnostava työ, jotka kannattelee mua. Koen edelleen välillä ahdistus esim. uusista asioista ja ahdistun virheistä, mutta oon huomannu et ne tuntemukset ei oo enää niin voimakkaita.

Mitä sanoisit nyt nuoremmalle itsellesi – silloin kun hänen oireet vasta alkoivat?

• Tee lista ihmisistä joista välität ja kato sitä listaa. Kuinka monen listassa olevan ihmisen kanssa sulla on ollu hyviä hetkiä?
• Menisin nuoremman minäni luo ja silittäisin häntä niin kauan että hän nukahtaa, koska toisen ihmisen huomio ja hoiva oli se, mitä eniten kaipasin silloin.

MUISTAKAA,

• Ahdistus voi tulla kenelle vaan
• Ahdistus on täysin normaali arkeen kuuluva tunne. Kaikki ahdistuksen tunteet ei tarkota että olisi ahdistuneisuushäiriö
• On tärkeä oppia tunnistamaan miltä ahdistus tuntuu, ettei sekoita sitä suruun, stressiin tai vaikka suuttumukseen
• Ahdistuneisuushäiriö ei näy päälle. Tavallinen työssäkäyvä, sosiaalinen ja iloinen ihminen voi olla tosi ahdistunut ja kärsiä häiriöstä
• Ahdistuneisuushäiriö voi olla tosi kausittaista ja joskus voi mennä pitkäkin aika, ettei ahdista ollenkaan 

Miltä ahdistus näyttää? Se ois sellanen pelottava ja iso varjohahmo, josta on vaikea sanoa et minkä muotonen se on. Sillä ei oo mitää muita kasvonpiirteitä ku kaks pientä tuijottavaa punasta silmää. Se pääsee joka paikkaan ja se liikkuu vikkelästi. Sillä varjohahmolla on tapana istua mun viereen ja kietoa mut siihen sen varjoviittaa. Varjoviitta sulkee kaiken järkevän ulkopuolelle ja peittää aistit. Se viitta on myös semmonen, että sen alla on vaikee hengittää.

Haettua tietoa netistä:

Ahdistus voi johtua useammasta eri tekijästä ja niiden yhteisvaikutuksesta. Perintötekijöillä on osuutta, mutta myös mm. uupumus, kuormittava elämän tilanne ja traumaattiset kokemukset voivat olla yhdessä laukaisijoita. Ahdistuneisuus muuttuu häiriöksi asti, kun se alkaa häiritä elämää. Ahdistuneisuushäiriöitä on useampaa eri tyyppiä.

Mieli Kriisipuhelin antaa apua 24/7

09 2525 0111

Sain diagnoosin aika myöhään, olin 22v silloin kun menin ensimmäistä kertaa terapiaan, koska olen pieneltä kylältä maalta ja terapia oli aika tabu. Mutta tiesin kyllä teinistä asti että se se varmasti on.

Sinällään diagnoosi kyllä auttoi sillä sen avulla sain oikean lääkityksen joka on parantanut elämänlaatuani huomattavasti. Itseinho on todella iso osa elämää, vaikka terapian avulla olen yrittänyt päästä eroon negatiivisista tuntemuksista, joita episodit, napsahtaminen, kateellisuus ja tunneriippuvuus aiheuttaa. 

Olen aika raskas ihminen ja tiedostan sen. Kun oma mindset on todella negatiivinen jatkuvasti niin se vaikuttaa varmasti myös muiden mielipiteisiin minusta. Yritän silti olla hyvä ihminen läheisille ja tuntemattomille sillä en välttämättä tiedä mitä heidän elämässä tapahtuu, se on myös iso syy miksi olen distansoinut itseni läheisistä ystävyyssuhteista pitkään, sillä en halua että kukaan joutuisi kestämään tätä tunteiden ailahtelua, raivoa ja kyynisyyttä ns. turhaan joutua omien ongelmien lisäksi diilaamaan mun paskan kanssa. 

Identiteetti on outo käsite mulle sinänsä.

En oikeastaan tiedä kuka olen, sillä tuntuu että se on niin tilannekohtaista. Se on todella väsyttävää esittää montaa eri roolia töissä, vapaa-ajalla, perheelle jne.

Sen takia olen rajannut kaveripiirini tms. todella pieneksi koska se on vain niin väsyttävää. Ihmisillä on aina tietyt odotukset ja yritän vain peilata itseäni niihin, yrittäen estää konflikteja jotka voisi aiheuttaa ryppyjä, sen pienenkin piirin kadotusta tai sen sellaista. 

Mieliala on yleisimmin aika negatiivinen, mutta yritän pärjätä huumorilla todella paljon. Ei kukaan jaksa kuunnella ihmismuotoa nalle puhin ihaa:sta, niin parempi edes vähän heittää läppää väliin. Lääkityksen avulla parempi, olen saanut elämäniloa takaisin ja jaksan yrittää olla paremmalla päällä vaikka jatkuvasti pää huutaa eri asiaa.

Tunteet ovat todellakin intensiivisiä,

pienikin ärsytys saattaa johtaa koko päivän menemistä pilalle, pienemmällä skaalalla toisinpäin, että pienikin asia saattaa saada tuntemaan itsensä pysäyttämättömäksi, että on paras päivä ikinä eikä tämä olo häviä koskaan, mutta yleisesti tulee sitten vastaan se pieni ryppy joka pilaa taas kaiken, joka on myös todella uuvuttavaa kun oma mieli on jatkuva vuoristorata. 

En tiedä isojen tunteiden oppimisesta sinänsä, sillä toimivin ratkaisu oikeastaan on ollut se distansointi. Vähemmän ihmisiä = vähemmän tunteita logiikalla on tähän asti pärjätty. Ryhmäterapia opetti kyllä pienesti hallitsemaan niitä isoja tunteita, mitä olen pystynyt käyttämään omassa elämässäni. Tosin sille pienelle piirille mikä minulla on. Vietän n. 80% kaikesta vapaa-ajastani kotona kroonisen sairauteni takia muutenkin ja ystäväni asuvat kaukana niin vietämme aikaa pelaamalla, joka auttaa ylläpitämään jaksamista joka vähentää niiden isojen tunnetulvien tuloa.

Olen huomannut että tunnekuohuja tulee paljon vähemmän kun olen yksin oman kodin rauhassa, muiden kanssa paikan päällä oleminen aiheuttaa niin kovaa sosiaalista väsymistä josta tulee sitä omaa känkkäränkkää kun pelaan kaverien kanssa niin voin ottaa ne omat tauot milloin haluan, paikan päältä on paha lähteä kauemmas sanomalla että “nyt vituttaa tuun vartin päästä takaisin”. 

Impulsiivisuus minulle on myös aika iso asia, olen eronnut suhteista liian helposti tai tuhlannut rahaa mitä minulla ei ole, hetken mielijohteesta hakenut tatuointeja tai muuta sellaista aika pientä. Sinällään olen aika onnellinen ettei minulla ole sellaista ”hommasin potkut ja muutin ruotsiin” impulsiivisuutta mitä olen muilta kuullut. Niin sanotut pelleilyni tein silloin teininä niin nyt en ole aikuisiällä yllämainittuja isompia tehnyt. Raha on aikalailla se isoin asia mistä olen impulsiivinen, johtuen varmasti myös lapsuudesta jossa ei käyty matkoilla, elettiin palkasta palkkaan ja ei käyty ravintoloissa. Niin tuntuu siltä että nyt kun sitä omaa rahaa vihdoin on niin haluan nauttia siitä. Väärä mindsetti, tiedän ja yritän pikkuhiljaa oppia elämään budjettiini vaikka se vaikeaa on.

Silloin kun olin eniten pohjalla, olin juuri muuttanut porvoosta espooseen poikaystäväni perässä. Hän oli diileri joka tarkoitti että kukkaa oli jatkuvasti kotona. Poltin joka päivä monta kertaa päivässä, parin vuoden ajan. En muista siltä ajalta paljoa muuta kuin sen miten hirvittävältä tuntui koko ajan. Kämppä oli läävä, koska meidän piti muuttaa muualle mutta sen asunnon remppa vaan myöhästyi jatkuvasti. Mieliala romahti, en meinannut jaksaa olla töissä koska ajattelin vaan että haluan kotiin ja päästä pilveen.

Samaan aikaan aloin saamaan päivittäisiä päänsärkykohtauksia ja ramppasin lääkäreissä. Lääkkeet ei auttaneet eikä lääkärit tiennyt mitä tapahtuu kun en meinannut pysyä pystyssä, sitä rumbaa kesti puoli vuotta ennenkuin seison lääkärin kanssa katsomassa mun magneettikuvia, joista ilmeni että lottovoiton mahiksilla äidiltäni periytyi aivojen malformaatio, joka tarkoitti aivoleikkausta. Olin 20. Tämä oli juuri ennen koronan alkua.

Kun leikkauspäivämäärää alettiin katsomaan niin pandemia iski ja aika siirtyä koko ajan parilla kuukaudella, olin saikulla sen koko ajan ja en tehnyt muuta kuin poltin pilveä, lopetin syömisen koska se tuntui ainoalta asialta mitä pystyin kontrolloimaan. Sen puolen vuoden aikana tiputin 30 kiloa. Elämä oli oikeasti ihan vitun hirveää.

Poikaystävän kanssa tapeltiin koko ajan, hän oli etäinen ja halusi erota minusta. Muistan anelleeni että jos sitä haluat niin pliis odota että olen päässyt leikkauksesta, sinne jouduin menemään yksin eikä siellä saanut vierailla koronan takia. Äitini tuli meidän luokse viikoksi sen jälkeen auttamaan minua, kaksi viikkoa sen jälkeen poikaystävä erosi minusta ja sanoi että eti kämppä tai joudut pihalle. Mä olin ollut saikulla niin kauan että ei ollut rahaa millä hommata kämppää tai kykyä edes kantaa mitään paria kiloa painavampaa, sillä edelleen, alle kuukausi sitten olin aivoleikkauksessa.

Soittelin kaikki kaupungin avut läpi ja löysin kämpän, mun sisko ja kaveri hoiti mun muuton. Siitä alkoi ylöspääsy. Lopetin seinään polttelun ja hain kouluun, ei siitä kyllä mitään tullut koska paraneminen kesti yli vuoden mutta sain ainakin muuta ajateltavaa ja hain terapiaan. Se ero pelasti minut kyllä, vaikka paskalta tuntui. 

Tässä on taas ollut pari vuotta välissä paskoja parisuhteita, lovebombaamista ja nopeasti eroamista. Minulla on kaksi lapsuudenystävää joiden kanssa jutellaan viikottain pelatessa. Sisko joka asuu lähellä jonka kanssa jutellaan päivittäin, isä ja äiti jonka kanssa nähdään… pari kertaa vuodessa, jutellaan viesteillä vähän useammin. Naispuolisia ystäviä minulla ei ole ollut amiksen jälkeen, joka on harmittanut. Mutta viime syksynä tapasin pelissä jennin, ja meistä on tullut parhaita ystäviä. Olemme todella samanhenkisiä  ja tulemme toimeen todella hyvin. Tuntuu todella hyvältä että on löytynyt hyvä ystävä, jolla on samanlaisia ongelmia joista voidaan puhua. Näemme ekaa kertaa livenä juhannuksen jälkeen mikä vähän jännittää mutta olen todella iloinen että löysin hänet. Hän on läheisin kaveri mitä minulla on ollut varmaan kymmeneen vuoteen. Se antaa toivoa. 

Tulevaisuus kiikarissa?

En ole ikinä ollut kovin tulevaisuutta ajatteleva ihminen, mutta viimeisen vuoden aikana olen alkanut saamaan siitä vähän kiinni että mitä haluan tehdä. Hain kouluun tradenomiksi ja haluaisin jatkaa marketointialalla, sillä olen ollut aspa siitä asti kunnes täytin 18. 

Läheisiä ihmissuhteita, onko niitä?

Ihmissuhteet elää aina hetkessä mutta olen sen hyväksynyt. Opinpahan tuntemaan erilaisia ihmisiä ja se ei minua haittaa. 

Minulla on vahva lääkitys ollut päällä kolme vuotta ja se on auttanut TODELLA paljon. Terapia ja ryhmäterapia auttoi alkuun ymmärtämään asioita, mutta rahallisten rajoitteiden takia ne jäivät siihen. En kyllä tunne tällä hetkellä tarvitsevani enempää apua.

Epävakaa persoonallisuushäiriö tulee ihmiselle aina jostain, sille on joku syy miksi jollain se on. Isukkiongelmille nauraminen vituttaa mua eniten, koska minä olin lapsi. Se ei ole lapsen syy että aikuinen ihminen ei osaa hoitaa omia ongelmiaan jonka takia tässä sitä ollaan. Kukaan ei valitse tätä paskaa demonia joka istuu olkapäällä supattamassa korvaan että susta ei ole mihinkään, sä olet paska ja kaikki vihaa sua samalla kun kiristää sen häntää sun kurkulle jos et kuuntele.

Muista,

Kaikki joilla on epävakaa ei ole automaattisesti hirveitä ihmisiä, mutta sen kanssa tarvitsee hoitoa ja tarvittaessa lääkitystä, se ei häviä ikinä mutta sen kanssa voi oppia elämään. Ihminen on itse vastuussa itsestään. Epävakaa voi olla syy, mutta sen piikkiin ei pidä laittaa kaikkea. Katkeruus kuuluu asiaan, tunne että tämä on muiden vika, ei mun. Mutta se on oma vastuu hoitaa se kuntoon. Kaikille ei jaeta samoja kortteja elämässä, ne oikeat pitää valita siitä kädestä itse pöytään.

---

Haettua tietoa netistä:

Tälle häiriölle on useampi riskitekijä, joita ovat esimerkiksi perimä ja lapsuusajan traumaattiset kokemukset.

Ihminen, joka kärsii epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kokee usein vahvoja negatiivisia tunteita huomattavasti muita enemmän ja impulsiivinen käytös on toisinaan jopa vaarallista. Vastapainona, kyseinen henkilö voi myös kokea syvää kiintymystä ja rakkautta muita helpommin. Tunteet ovakin hyvin ailahtelevia ja intensiivisiä. Ystävyyssuhteita on haastavaa ylläpitää. Nämä ja muut häiriöön liittyvät oireet eivät ole tahdonalaisia ja vaan vaativat pitkäjänteistä ammattiapua.

MIELI Kriisipuhelin antaa apua 24/7

09 2525 0111.

Masennukseni ensi oireet alkoivat ollessani 19-vuotias.

Se oli raskasta ja vaikeaa aikaa, koin olevani huonompi kuin muut. Tunsin lähes jatkuvaa painon tunnetta koko kehoni päällä, kaikki oli pimeää ja synkkää. Häpesin masennustani, ja koin valtavaa syyllisyyttä satunnaisista paremmista päivistä. Ajattelin, että kun olen sairaslomalla, en saa olla silloin paremmalla tuulella  ja tehdä asioita, vaan minun kuuluu olla kotona masentuneena.

Masennus on minulle jokin pieni hahmo, joka kuitenkin täyttää koko tilan äärilleen negatiivisella energiallaan ja olemuksellaan.

Pahin vaihe sairastuneena kesti noin puoli vuotta, josta olin osan ajasta osastolla hoidossa. En kyennyt ajattelemaan tulevaisuutta millään tavalla. Kaikki ajatukset meni vain siihen, että muistin syödä sinä päivänä ja käydä suihkussa edes kerran viikossa. Hitaasti oloni alkoi parantua, kunnes sairasloma lähestyi loppua. Silloin kehoni valtasi pelko siitä, mitä jos en nyt jaksakkaan, ja mielenterveys romahti taas.

Masennus on mielestäni hyvin stigmatisoitu. Jo se, että sairastuneet uskaltaisivat puhua avoimesti kokemastaan, voisi luoda turvallisempaa ja hyväksyvämpää ilmapiiriä muille akuutisti sairastuneille.

Omalla kohdallani energiaa kulutti paljon nimenomaan masennuksen peittely, ettei ulkopuoliset saisi tietää oireistani. Aina piti keksiä tekosyitä sille, miksen ole lähdössä mukaan tekemisiin. Lopulta voidessani hieman paremmin päädyin ylikompensoimaan tilannetta ja lähdin taas mukaan aivan kaikkeen, jottei epäilyksiä vain herää.

Masentuneena sain kaipaamaani tukea ja ymmärrystä niiltä läheisiltä, jotka asiasta tiesivät. Minua tuettiin arjen askareissa ja kävin säännöllisesti terapiassa, jotka olivat avainasemassa jaksamiseni ja toipumisen kannalta. On myös tärkeää löytää se itselleen sopiva terapeutti, sillä jos ihmiskemiat ei täsmää, on terapia lähes ajanhaaskausta.

Jos nyt voisin puhua sille nuorelle itselleni, sanoisin hänelle, että “Asiat voivat muuttua ja niitä voi muuttaa paremmaksi. Elämä ei aina tule olemaan tällaista.”

Jossain määrin pelkään, että uusi masennuskausi valtaa mieleni ja vie toimintakykyni, joka johtaa syyllisyyden tunteisiin. Minulla on kuitenkin nyt paremmat eväät siitä selviämiseen kuin ennen – ympärilläni on pysyviä ihmisiä ja terapia, tiedän mikä on hyväksi ja mikä auttaa. Tiedän nyt, ettei huono kausi ole ikuinen, vaikka se saattaakin sillä hetkellä siltä tuntua. Voin lohduttautua sillä, että tästä on ennenkin selvitty, “nyt vain on tällainen tila joka kestää hetken, kunnes tulee parempi aika ja sitten taas pystyy tekemään asioita”.

Juuri nyt koen kuitenkin elämän todella hyvänä, minulla on valoisat ja toiveikkaat näkymät tulevaisuuteen.

Terveisiä ensimmäistä kertaa masentuneelle:

On tärkeää puhua ja ottaa vastaan kaikki apu mitä tarjotaan. Älä jää yksin, vaikka sinusta tuntuisi siltä – älä häädä ihmisiä pois ympäriltäsi. Saat tottakai olla välillä yksin ja vastaamatta puhelimeen, mutta älä sulje kaikkia pois. Edelleen, muista puhua! Olotilasi ei kestä loppuelämää.

---

Heattua tietoa netistä:

Masennuksen voi laukaista erilaiset menetykset ja elämäntapahtumat, mutta osa syystä on myös biologista, sillä masennus voi olla periytyvää. Masennus on usein aivojen toiminnan häiriö. Kyseessä on oireyhtymä, jossa tila valtaa niin mielen kuin kehonkin. 

Miten masennus näkyy aivoissa?

Aivokuoren aineenvaihdunta on vaimentunutta, kun taas tunne-elämän aivoalueen aineenvaihdunta on vilkastunut. Myös pelosta vastaavan aivoalueen reagointiherkkyys on vilkastunut. On todettu, että aivojen välittäjäaineiden serotoniinin ja noradrenaliinin väheneminen aivoissa liittyy masennukseen, joten lääkehoitona voidaan käyttää valmisteita, jotka lisäävät kyseisten aineiden välittymistä aivoissa. 

MIELI Kriisipuhelin antaa apua 24/7

09 2525 0111.